Yksin Marsissa

©  Twentieth Century Fox© Twentieth Century Fox

 Ridley Scottin viihdescifi on tyhjyyttä kumiseva vaski.

 

Valkokankaalla avaruus ja yksinäisyys kulkevat usein käsi kädessä. Eksistentialismia ja ihmisyyttä käsittelevissä elokuvissa yksilö särkyy epätoivon keskellä. Ridley Scottin Yksin Marsissa puolestaan ratkaisee asiat ahkeran yrittämisen ja pirteän diskomusan voimalla.

Matt Damonin esittämä astronautti erkaantuu Marsia tutkivasta ryhmästä myrskyn aikana. Kuolleeksi luultu mies jää yksin planeetalle, jossa vettä ja ruokaa on vain rajatusti. Ainoa vaihtoehto on selvitä tai luovuttaa.

Viihteellinen scifidraama on läheistä sukua Ron Howardin Apollo 13:sta (1995). Scottin ohjauksessa vain tursutettu sentimentaalisuus on vaihdettu virnistelevään ”feel-good” -meininkiin. Marsiin unohdetun astronautin selviytymiskamppailu välttelee pimeimpiä sävyjä ja pysyttelee päivänpaisteessa. Lopulta viihde ajaa sisällön edelle.

Ratkaisua ei tohtisi kritisoida itsessään. Maailmanlaajuisen kriisin ja alituisen epätoivon keskellä myös amerikkalainen elokuvakulttuuri on ajautunut melankoliaan. Vaikka tarinoiden sanoma uhkuu edelleen toivoa, niin ilmaisuun on otettu mukaan aimo annos harmaasävyjä.

Montaasijaksot ABBA:n ja David Bowien biisien tahdittamana
ovat jotain sellaista,
jota en veteraaniohjaajalta olisi ikinä kuvitellut
saati toivonut näkeväni.

Yksin Marsissa tarkastelee kylmäävää lähtöajatusta positiivisuuden ja viihteen kautta. Ideatasolla tämä vaikuttaa terveeltä ja jopa raikkaalta ratkaisulta. Perustelematta jää kuitenkin se, miksi elokuva kumisee onttouttaan. Tai miksi se ei edes ylipäätään viihdytä.

Ei auta vaikka kuinka olisin valmis astumaan viihdeapparaatin rattaisiin. Laiskan laskelmoivasti ohjattu elokuva saa vain kyyniseksi ja lopun tyhjäntärkeillä opetuksillaan vielä turhautuneeksi. Montaasijaksot ABBA:n ja David Bowien biisien tahdittamana ovat jotain sellaista, jota en veteraaniohjaajalta olisi ikinä kuvitellut saati toivonut näkeväni.

Vaikuttaa pitkälti siltä, että Socttia ei enää kiinnosta. Ristiriitaisen vastaanoton saanut Prometheus (2012) petti ohjaajansa lupaukset filosofisesta scifiklassikosta. Exodus: God and Kings (2014) pakahtui omaan näyttävyyteensä jääden vaille kestäviä ansioita. Yksin Marsissa turvaa vain kotipesänsä löysäranteisella ja halvan varmistelevalla otteella.

Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin:

Matt Damonin kömpelö body-doublen käyttö sai minut hymyilemään muutaman kerran.

David Bowien tuotannosta soitettiin Life on Marsin sijaan Starmania. Luultavasti ainoa asia elokuvassa, joka pääsi edes jossain määrin yllättämään.

Be the first to comment

Leave a comment

Your email address will not be published.

*